16.10.2016

Superkuun alla..



Kaikelle on aikansa, huomasin että olen tänä vuonna kirjoittanut vain kaksi blogikirjoitusta, olen huomannut myös konkreettisesti ettei ole ollut kirjoittamisen aika. Kirjakin on odottanut valmiina jo puolitoista vuotta...ei siis ole ollut edes lukemisen aika, en ole tehnyt viimeistä luentaa siihen. Täysikuu..minä ja kuu olemme valvoneet. Nyt...nyt on aika tuoda pintaan tukahdutet pelot ja kipupisteet. Riittämättömyys ja syyllisyys ovat vieraanani tämän täydenkuun aikana. Ruokin vieraitani, huomaamattani mielistelen ja olen samaa mieltä heidän kanssaan. He puhuvat, minä kuuntelen, minä itken. He haluavat "vain parastani", näiden pelkojen mielestä olisi parempi että en puhuisi heistä, tällöin olisin helpommin kontrolloitavissa. Minä teen toisin, olen kai jossain määrin aina tehnyt. Elämässäni ja työssäni katson ja autan muita kohtaamaan pelkoa, kipua, surua. Rakastan niitä hetkiä kun näen helpotuksen ihmisten silmissä, kun näen Rakkauden ja ymmärryksen heräävän. Auroja nähdessäni minulle tuottaa suurta iloa kun harmaa viittä valahtaa pois ja valo laajenee, tämä tarkoittaa minulle myös sisäisen valon syttymistä. Voi miten kiitollinen olenkaan nähdessäni näitä rakkauden tekoja. Olen kohdannut matkallani omaa kipua, prosessoinut ja puhunut. Sen kipeimmän asian olen kuitenkin piilottanut, jopa itseltäni..syyllisyyden. Oivalsin että tämä on myös yksi syy miksi syyllistän itseäni katalysaattorin roolista, syyllistyn myös muiden sanomisista välillä vaikka asia ei edes liittyisi minuun. Eräs elokuva sai minut havahtumaan..tätä on ollut vaikea kohdata ja ehkä häpeänviitta tippuu nyt. Tämä on myös yksi syy miksi haluan jatkuvasti "pelastaa" muita, vaikka tiedän hyvin että toista ei voi pelastaa, jokaisen on tehtävä se itse..voi tukea ja myötäelää. Pelastaminen ei puhdista omatuntoani, vain anteeksianto itselle helpottaa. Monet tietävät tarinani, ollessani 17-vuotias, ensirakkauteni menehtyi dramaattisissa merkeissä, myös toinen ystäväni menehtyi samana yönä. Tämä tapahtui minun silloisessa kotonani. Tässä ote muutaman vuoden takaisesta blogistani:
"En osaa vieläkään sanoin kuvailla mitä minussa sinä yönä tapahtui…
Aamuyöstä heräsin menehtyneen poikaystäväni kainalosta. Hänen kehonsa oli kylmä, ja jo hieman kankea. Sielu oli poistunut, ja jatkanut matkaansa Enkelten seurassa. Päällimmäinen asia jonka muistan tunteneeni oli hätä. Suuri hätä, kuin olisin pieni lapsi eksyneenä vieraassa maassa, puhuen vierasta kieltä. Kuin sisus olisi jäätynyt, ja särkynyt pieniksi paloiksi. Universaalin Äidin lohdulliseen syliin pääsin 13-vuotta myöhemmin ja hätäni tuntui viimein loittonevan, olin turvassa. Koko tuo yö, ja päivät sen ympärillä ovat yhtä suurta palapeliä joista osa paloista ovat kadoksissa. Olen kätkenyt ne lokeroon joka odottaa aukeamistaan. Muistan puheluni hätäkeskukseen, sen jälkeen filmi katkeaa...palautuu ambulanssikuskien sanoihin ”ei toivoakaan,” muistan shokkitilan keittiölattialla, muistan ruumisautot, poliisikuulusteluista muistan poliisin ruskeat,lempeät silmät. Muistan hetken jolloin istuin poikaystäväni vanhempien kotona tapahtuman jälkeen. Sydän ahdistuu tätä kirjoittaessa, tunnen miten sitä kuristaa enkä meinaa saada henkeä…onkohan siis vielä jotain kesken..Näistä kaikista muistan vilauksia, mutta ennen kaikkea tuon tunteen, hädän. Kaksi ihmistä kuoli, minä jäin."
On, jotain on kesken edelleen.. se minkä muistan kaiken edellämainitun mukana on syyllisyys. Minä olisin voinut pelastaa poikaystäväni, en tajunnut... Menin itse nukkumaan aikaisin, en jaksanut juhlia. Muut jatkoivat illanviettoa ja jossain kohtaa poikaystäväni tuli herättämään minut ja tarjosi minulle vanhempieni lääkekaapista löydettyjä lääkkeitä. Viskasin ne lattialle ja haukuin häntä, jatkoin nukkumista. Seuraava hetki muistossa on se joka saa vatsani vääntymään ja kyynelpadon jälleen avautumaan. Myöhemmin poikaystäväni tuli viereeni nukkumaan, olin unen rajamailla mutta muistan miten laitoin käden hänen ympärilleen ja hän pyysi etten koskisi vatsaan joka oli todella kipeä. Muutaman tunnin päästä heräsin juomaan, hän oli yleensä aina herännyt siihen jos kävin juomassa. Jo tämä herätti minussa kummallisen tunteet. Kun saavuin sänkyyn, tunsin hänen kylmän ihonsa ja hyppäsin nopeasi laittamaan valot päälle. siitä alkoi shokki, hätä. Tämä kohta missä hän valitti vatsaansa on jäänyt varjojen alle, muistan sen, mutta en ole uskaltanut puhua tästä, minusta ei ole ollut kohtaamaan omaa syyllisyyden tuskaani. Olisinko voinut pelastaa hänet, miksen ymmärtänyt...minä tiesin että hän oli aiemmin leikkinyt lääkkeillä tarjotessaan niitä minulle.
Sielutasolla ymmärrän että kaikki minkä täällä tapahtuu on tarkoituksenmukaista, valintoja, kasvua, muistamista. Tämä syyllisyys on kuitenkin sisäiselle lapselleni totta vaikka se minulle ei olekaan. Olen paljon puhunut siitä miten monet palaavat ensirakkauden luo, ja mieleeni tulee heti tämä asia. Minun on menehtynyt, millainenkohan hän olisi, millainen hänen elämänsä olisi ollut. Tunnistan että tämä osa on sisäinen lapsi joka pohtii asiaa. Rauhoittelen, kaikki on kuten pitää, hän oli valinnut tämän matkan.
Hänen takiaan kuitenkin voin nyt tehdä tätä työtä ja auttaa ihmisiä. Hän ja 7-vuotta tämän tapahtuman jälkeen menehtynyt rakas ystäväni tulivat molemmat luokseni unissa, näissä unissa he kertoivat minulle ettei minun tulisi uskoa muita, "älä mene tuohon, älä usko mitä muut puhuvat. Kaikki tapahtunut on lavastettua ja meillä on kaikki hyvin" Unet olivat niin todellisia etten aamulla tiennyt kumpi hetki oli todellisempi, en muistanut olivatko he kuolleet oikeasti vai eivät. Nämä unet ovat luoneet mun uskon, se on vahva ja siksi mun on helppo puhua ihmisille koska todella luotan siihen mitä sanon, se on minun totuuteni täysin. Ja ei, en usko suinkaan kaikkia uniani, vain niitä jotka resonoivat sielutasolla, niitä jotka värähtelevät korkealla.

Päästä irti menneisyydestä, ja menneisyys päästää irti sinusta.

 Tänään kuun ollessa täydessä voimassaan annan itselleni anteeksi. <3


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Hello Life

Piti päivittää instaan tekstiä, mutta tänään sitä on tullut kovin paljon mun puhelimen muistioon. Mä kirjotan sinne usein asioita joita...