"En osaa vieläkään sanoin kuvailla mitä minussa sinä yönä
tapahtui…
Aamuyöstä heräsin menehtyneen poikaystäväni kainalosta.
Hänen kehonsa oli kylmä, ja jo hieman kankea. Sielu oli poistunut, ja jatkanut
matkaansa Enkelten seurassa. Päällimmäinen asia jonka muistan tunteneeni oli
hätä. Suuri hätä, kuin olisin pieni lapsi eksyneenä vieraassa maassa, puhuen
vierasta kieltä. Kuin sisus olisi jäätynyt, ja särkynyt pieniksi paloiksi. Universaalin Äidin lohdulliseen syliin pääsin 13-vuotta myöhemmin ja hätäni
tuntui viimein loittonevan, olin turvassa. Koko tuo yö, ja päivät sen ympärillä
ovat yhtä suurta palapeliä joista osa paloista ovat kadoksissa. Olen kätkenyt
ne lokeroon joka odottaa aukeamistaan. Muistan puheluni hätäkeskukseen, sen jälkeen
filmi katkeaa...palautuu ambulanssikuskien sanoihin ”ei toivoakaan,” muistan
shokkitilan keittiölattialla, muistan ruumisautot, poliisikuulusteluista
muistan poliisin ruskeat,lempeät silmät. Muistan hetken jolloin istuin
poikaystäväni vanhempien kotona tapahtuman jälkeen. Sydän ahdistuu tätä
kirjoittaessa, tunnen miten sitä kuristaa enkä meinaa saada henkeä…onkohan siis
vielä jotain kesken..Näistä kaikista muistan vilauksia, mutta ennen kaikkea
tuon tunteen, hädän. Kaksi ihmistä kuoli, minä jäin."On, jotain on kesken edelleen.. se minkä muistan kaiken edellämainitun mukana on syyllisyys. Minä olisin voinut pelastaa poikaystäväni, en tajunnut... Menin itse nukkumaan aikaisin, en jaksanut juhlia. Muut jatkoivat illanviettoa ja jossain kohtaa poikaystäväni tuli herättämään minut ja tarjosi minulle vanhempieni lääkekaapista löydettyjä lääkkeitä. Viskasin ne lattialle ja haukuin häntä, jatkoin nukkumista. Seuraava hetki muistossa on se joka saa vatsani vääntymään ja kyynelpadon jälleen avautumaan. Myöhemmin poikaystäväni tuli viereeni nukkumaan, olin unen rajamailla mutta muistan miten laitoin käden hänen ympärilleen ja hän pyysi etten koskisi vatsaan joka oli todella kipeä. Muutaman tunnin päästä heräsin juomaan, hän oli yleensä aina herännyt siihen jos kävin juomassa. Jo tämä herätti minussa kummallisen tunteet. Kun saavuin sänkyyn, tunsin hänen kylmän ihonsa ja hyppäsin nopeasi laittamaan valot päälle. siitä alkoi shokki, hätä. Tämä kohta missä hän valitti vatsaansa on jäänyt varjojen alle, muistan sen, mutta en ole uskaltanut puhua tästä, minusta ei ole ollut kohtaamaan omaa syyllisyyden tuskaani. Olisinko voinut pelastaa hänet, miksen ymmärtänyt...minä tiesin että hän oli aiemmin leikkinyt lääkkeillä tarjotessaan niitä minulle.
Sielutasolla ymmärrän että kaikki minkä täällä tapahtuu on tarkoituksenmukaista, valintoja, kasvua, muistamista. Tämä syyllisyys on kuitenkin sisäiselle lapselleni totta vaikka se minulle ei olekaan. Olen paljon puhunut siitä miten monet palaavat ensirakkauden luo, ja mieleeni tulee heti tämä asia. Minun on menehtynyt, millainenkohan hän olisi, millainen hänen elämänsä olisi ollut. Tunnistan että tämä osa on sisäinen lapsi joka pohtii asiaa. Rauhoittelen, kaikki on kuten pitää, hän oli valinnut tämän matkan.
Hänen takiaan kuitenkin voin nyt tehdä tätä työtä ja auttaa ihmisiä. Hän ja 7-vuotta tämän tapahtuman jälkeen menehtynyt rakas ystäväni tulivat molemmat luokseni unissa, näissä unissa he kertoivat minulle ettei minun tulisi uskoa muita, "älä mene tuohon, älä usko mitä muut puhuvat. Kaikki tapahtunut on lavastettua ja meillä on kaikki hyvin" Unet olivat niin todellisia etten aamulla tiennyt kumpi hetki oli todellisempi, en muistanut olivatko he kuolleet oikeasti vai eivät. Nämä unet ovat luoneet mun uskon, se on vahva ja siksi mun on helppo puhua ihmisille koska todella luotan siihen mitä sanon, se on minun totuuteni täysin. Ja ei, en usko suinkaan kaikkia uniani, vain niitä jotka resonoivat sielutasolla, niitä jotka värähtelevät korkealla.
Päästä irti menneisyydestä, ja menneisyys päästää irti sinusta.
Tänään kuun ollessa täydessä voimassaan annan itselleni anteeksi. <3