Elämän synnytyskipuja

Välillä oma elämä tuntuu jatkuvalta kipeältä synnytykseltä. Olen saanut paljon palautetta että monilla on tällähetkellä aikalailla samoja tuntemuksia. No, eilen oli synnytyspäivä jälleen. Omasta mielestäni osaan jo jonkin verran pitää puoliani ja olla voimassani ihmisten kanssa, silti omien vanhempien seurassa se ei vain näytä onnistuvan. Huomaa tämän kuun aiheet..menneisyys ja alitajunnan putsaus. Eilen tosiaan jälleen heilahdin heti voimastani ja annoin vanhempieni kohdella minua kuin 15-vuotiasta. Kaikki järkevät sanat ja omien näkemysten puolustaminen ja edes kertominen olivat yhdellä lauseella sivutettavissa. Vaikka mitään pahaa ei tarkoitettu, ja tiedän kyseessä olevan paljon menetyksenpelkoa ja ylisuojelua, niin silti koin syvästi loukatuksi itseni. Kuin en osaisi yhtään itse päättää elämästäni ja valinnoistani, jokaiseen asiaan on eriävä mielipide. Arvostelunpelkoni varmasti johtuu paljon myös siitä että olen aina tulkinnut tuon ylisuojelevan rakkauden tuomiona. Tuntuu kuin isäni mielestä tänne on synnytty jotta kaikin keinoin pyrkisimme säilymään hengissä, paras olisi asua jossain safe room- kaltaisessa vaihtoehdossa. Minä rakastan heittäytyä, luottaa ja antaa maailman kannatella. En pelkää kuolemaa ja oman lapseni suhteen pyrin rakastamaan mutta olemaan samanaikaisesti takertumatta. Olen tietoinen että elämä voidaan viedä minulta seuraavalla sekunnilla, kaikki on lainassa. Jokainen päivä on lahja elää ihmiskokemusta, uskoisin että olen täällä nimenomaan kokemassa. Epämukavatkin kokemukset elän mielihyvin ennemmin kuin olen pelon vankina ja jätän elämättä. Kuolemankin suhteen uskon kaiken tarkoituksellisuuteen ja Jumalalliseen aikatauluun. Vaikka eläisin siellä safe roomissa niin kun lähdön hetki tulee, sitä ei voi paeta. Sitä edeltävän ajan haluan elää hetkessä, unelmia tavoitellen, onnellisena ja pelottomana.  Vaikkakin eilen illalla pala painoi kurkussa ja lapseni lohdutti minua sanoen ”mammat ja papat nyt vaan aina on tuollaisia, älä välitä, ne pelkää” niin synnytys on kuitenkin ohi, oivallus niminen vauva on sylissä ja tämä päivä on ollut paras aikoihin. Naurua, iloa, lapsenmielistä leikittelyä, enkelikortteja  ja ”henkisiä” höpöttelyjä..niitä on ollut tämä ihana päivä täynnä <3 

Usein kuulen sanovani "vanhemmat traumatisoivat lapsensa" ja näin todella on, ja näin kuuluu olla. Minä teen sitä, sinä teet sitä, minulle on tehty niin ja myös sinulle. Nämä traumat ovat kuitenkin niitä suurimpia kasvuja ja niiden aiheuttajat valittu tarkoin. Todella vaikea on hyväksyä sitä tunnetta joka ego nostattaa :"vihaan vanhempiani." Tämäkin ohimenevä tunne on kuitenkin hyväksyttävä ja hyvin pinnallinen. Todellisuudessa tämä "viha" on kuitenkin suurta Rakkautta. Rakkaudella ei ole vastakohtaa, se sisällyttää kaiken. 

Olipa tunne mikä tahansa, pyri päästämään se ulos, puhu asiasta ja uskalla avata haavoittuva sydämesi. Itselle toimii kirjoittaminen ja puhuminen, kunhan sen saa oksentaa ulos. Sisään lukitut asiat paisuvat ja saattavat ilmetä selittämättömänä  raivona ja tunteena jonka vallassa voi satuttaa itseään tai muita. Jos emme näe ulospääsyä on varmaa että kuka tahansa meistä reagoi. Käsitelkää tunteitanne teille parhaalla keinolla, kunhan käsittelette, pyytäkää apua jos itse ette löydä valoisaa reittiä ja muistakaa että Enkelit ovat ympärillänne. Tunteet liikkuvat ja te olette kaikki se pysyvä niiden alla, älkää samaistuko tunteisiinne mutta hyväksykää ne. <3

Huomenna jälleen ihana Enkeli-ilta!! Taivaallista <3 

Suloista ja voimaannuttavaa viikonloppua Rakkaat!!!